Yhden prinsessan tarina

Miksi pitikään pienenä mennä uskomaan niihin satuihin, joissa
lopussa aina prinsessa ja prinssi saivat toisensa, puolivaltakuntaa, kultaiset vaunut valkeine hevosineen ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti..

Tässä sadussa prinsessa tuntee itsensä vain rähjääntyneeksi nukkavieruksi mytyksi, joka tekee hirvittävän väärin sanoessaan ääneen, että näin ei ole enää hyvä.. 
Prinsessa ei tarkoita mitään pahaa,mutta tuntee itsensä maailman vittumaisimmaksi ja pahimmaksi ihmiseksi ikinä.. prinsessalle on vierasta näyttää, uskaltaa näyttää tunteensa ja etenkin sanoa ne ääneen.On vaatinut suunnattomasti tuskaa, kyyneliä ja ahdistusta, että prisessa on saanut tuotua tunteensa julki... ja kyllä, ihan hänen itsensä vuoksi. Sehän tästä outoa tekeekin, ITSENSÄ vuoksi! Syyllisyyttä kokee raukkaparka kun on erehtynyt sanomaan ääneen tunteensa, ajatuksensa...ajatellut kerrankin, siis KERRANKIN itseään.. hävetköön mokoma itsekeskeinen typerys, hävetköön!!
Prinsessa haluaisi muuttaa suhdettaan prinssiin, ei hävittää tätä kokonaan elämästään... Prinssi taas roikkuu kynsin ja hampain kiinni eilisessä kuvassa ja vaatii prinsessaa yrittämään..taistelemaan... Prinsessa ei vain enää ymmärrä miksi ja minkä vuoksi..?? Silti pitäisi vain.. veren maku suussa...yrittää...taistella...
Prinsessa ei taida jaksaa ajatella ei tuntea ei mitään.. hän taitaa joutua vetätymään itselleenkin entuudestaan tuntemattomaan piilopaikkaan opettelemaan uudelleen hengittämistä...

Voimaton

Heräsin aamulla tuntematta taaskaan tippaakaan virkeyttä nukutun yön jälkeen. Silmäluomet painoivat ainakin sen tonnin ja koko kehoni huusi lisää unta...unta...unta...
Miten helppoa olisikaan ollut kadota peiton ja lakanoiden sekaan.
Vetää peitto pään yli, painaa silmät kiinni ja lakata hengittämästä aina siihen saakka kun keuhkot olisivat olleet painumaisillaan kasaan ja olisi ollut pakko vetää ilmaa kehkoihinsa paniikinomaisesti.. vai olisiko?

Päivisin sitä haahuilee puolittain hereillä, puolittain horroksessa ja minuutit, tunnit...sekunnit... kaikki ne valuvat tyhjänä vanana sormien läpi niin, että mykkä kohina vain kuuluu.
En saa otetta tiskipödällä notkuvista tiskeistä tai liioin vaatekaapin sekamelskasta. Miten voisin, kun toisinaan sängynlaialle istumaan pääseminenkin vie kaikki voimat? 

Mutta minun PITÄISI. Eihän niin sovi tehdä, että on tekemättä mitään!
ON JAKSETTAVA IHMINEN, KUULETKO SINÄ?!

Kyllä minä kuulen, mutta sanoisitteko tuon sitten itsellenne, kun teidät on ammuttu täyteen viiltäviä hauleja, kun teidän elämänne on pirstaleina katuojassa, kun te ette jaksa nousta sängynlaidalle vain kaatuaksenne takaisin pitkällenne tuosta helvetillisestä ponnistelusta.. sanokaa, sanokaa sitten kaikki ne samat solvauksenne ja vähättelynne.. "eihän sillä mikään ole...masennus on vain muotia tänäpäivänä" 
Jos tähän helvettiin olisin vapaaehtoisesti halunnut, silloin minä viimeistään olisin hullu.


Mutta turha luulla että te ymmärtäisitte.