Heräsin aamulla tuntematta taaskaan tippaakaan virkeyttä nukutun yön jälkeen. Silmäluomet painoivat ainakin sen tonnin ja koko kehoni huusi lisää unta...unta...unta...
Miten helppoa olisikaan ollut kadota peiton ja lakanoiden sekaan.
Vetää peitto pään yli, painaa silmät kiinni ja lakata hengittämästä aina siihen saakka kun keuhkot olisivat olleet painumaisillaan kasaan ja olisi ollut pakko vetää ilmaa kehkoihinsa paniikinomaisesti.. vai olisiko?
Päivisin sitä haahuilee puolittain hereillä, puolittain horroksessa ja minuutit, tunnit...sekunnit... kaikki ne valuvat tyhjänä vanana sormien läpi niin, että mykkä kohina vain kuuluu.
En saa otetta tiskipödällä notkuvista tiskeistä tai liioin vaatekaapin sekamelskasta. Miten voisin, kun toisinaan sängynlaialle istumaan pääseminenkin vie kaikki voimat?
Mutta minun PITÄISI. Eihän niin sovi tehdä, että on tekemättä mitään!
ON JAKSETTAVA IHMINEN, KUULETKO SINÄ?!
Kyllä minä kuulen, mutta sanoisitteko tuon sitten itsellenne, kun teidät on ammuttu täyteen viiltäviä hauleja, kun teidän elämänne on pirstaleina katuojassa, kun te ette jaksa nousta sängynlaidalle vain kaatuaksenne takaisin pitkällenne tuosta helvetillisestä ponnistelusta.. sanokaa, sanokaa sitten kaikki ne samat solvauksenne ja vähättelynne.. "eihän sillä mikään ole...masennus on vain muotia tänäpäivänä"
Jos tähän helvettiin olisin vapaaehtoisesti halunnut, silloin minä viimeistään olisin hullu.
Mutta turha luulla että te ymmärtäisitte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti