Miksi pitikään pienenä mennä uskomaan niihin satuihin, joissa
lopussa aina prinsessa ja prinssi saivat toisensa, puolivaltakuntaa, kultaiset vaunut valkeine hevosineen ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti..
Tässä sadussa prinsessa tuntee itsensä vain rähjääntyneeksi nukkavieruksi mytyksi, joka tekee hirvittävän väärin sanoessaan ääneen, että näin ei ole enää hyvä..
Prinsessa ei tarkoita mitään pahaa,mutta tuntee itsensä maailman vittumaisimmaksi ja pahimmaksi ihmiseksi ikinä.. prinsessalle on vierasta näyttää, uskaltaa näyttää tunteensa ja etenkin sanoa ne ääneen.On vaatinut suunnattomasti tuskaa, kyyneliä ja ahdistusta, että prisessa on saanut tuotua tunteensa julki... ja kyllä, ihan hänen itsensä vuoksi. Sehän tästä outoa tekeekin, ITSENSÄ vuoksi! Syyllisyyttä kokee raukkaparka kun on erehtynyt sanomaan ääneen tunteensa, ajatuksensa...ajatellut kerrankin, siis KERRANKIN itseään.. hävetköön mokoma itsekeskeinen typerys, hävetköön!!
Prinsessa haluaisi muuttaa suhdettaan prinssiin, ei hävittää tätä kokonaan elämästään... Prinssi taas roikkuu kynsin ja hampain kiinni eilisessä kuvassa ja vaatii prinsessaa yrittämään..taistelemaan... Prinsessa ei vain enää ymmärrä miksi ja minkä vuoksi..?? Silti pitäisi vain.. veren maku suussa...yrittää...taistella...
Prinsessa ei taida jaksaa ajatella ei tuntea ei mitään.. hän taitaa joutua vetätymään itselleenkin entuudestaan tuntemattomaan piilopaikkaan opettelemaan uudelleen hengittämistä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti